Sara Rapo, Leonin äiti, on Etelä-Karjalainen kuvataiteilija ja kulttuurituottaja ja hän työstää keskosäidin kokemuksiin pohjautuvaa näyttelyä Pilvikone, kesälle 2022. Näyttelyn aikana kerätään lahjoituksia Uuden Lastensairaalan vastasyntyneiden teho-osasto Saarelle sekä Etelä-Karjalan keskussairaalan G4 lastenosastolle.
Lisää näyttelystä täältä (suora linkki näyttelyn sivulle https://www.sararapo.com/about-4 )
Leonin nimi tarkoittaa alkuperäiseltä merkitykseltään leijonaa. Johdannainen Leonidas taas leijonan poikaa.
Olin 37-vuotias, kaksi aikaisempaa lievempää raskausmyrkytystä kokenut äiti. Eronnut 16-vuoden liitosta mutta kuitenkin löytänyt uuden parisuhteen, joka ehti kestää n. 2 vuotta. Sain tietää olevani raskaana alkuvuodesta 2020, tämä tuli täytenä yllätyksenä. Lapsi sai alkunsa kuitenkin rakkaudesta, ainakin omalta osaltani, vaikka hänen ilmestymisensä tähän elämään ei ollutkaan suunniteltua. Olin siinä uskossa, että viimeinen raskaus menisi hyvin, olihan minulle joskus jopa sanottu, että jos lapsella on eri isä voi olla, että koko raskausmyrkytystä ei tule, vaikka sen olisi toisen isän kanssa kokenut. Miten väärässä olinkaan.
Raskausmyrkytyksen oireet alkoivat ilmetä todella aikaisessa vaiheessa ja rv 20 oireet pahenivat. Joudin Hussiin, naistenklinikalle seurantaan, siellä vietin n. 3 viikkoa, jonka jälkeen kotiuduin hetkeksi. Kerkesin olla kotona kaksi päivää ja päädyin heti takaisin Hussiin. Vauva oli ollut vilkas mahassa, mutta raskausviikolla 26 tultaessa lapsen liikkeet vähenivät ja tarkastuksessa todettiin, että vauva ei liiku ja on ahdingossa. Leon syntyi sektiolla kesäkuun alussa 2020, 3 kk ennen laskettua aikaa. Hän ei syntyessään hengittänyt, painoa hänellä oli 700g. Hänet intuboitiin ja vietiin suoraan tehohoitoyksikköön. En ehtinyt nähdä lasta. Minut kärrättiin heräämöön. Huoli lapsesta ja tilanteesta oli järkyttävän kova. Elämä muuttui sillä hetkellä täysin. Huoli lapsesta sai minut nopeasti jaloilleen, vaikka itselläkin elimistö kärsi vielä synnytyksen jälkeenkin voimakkaista oireista ja ne jatkuivat verrattavan pitkään.
Leonilla todettiin hyvin nopeasti keuhkoissa ongelmia, hän oli kytkettynä hengityskoneeseen ja sai keuhkoja ja hengitystä tukevaa lääkitystä. Tämän lisäksi häneltä löytyi pieni aivoverenvuoto ja alkuun iski muutama infektio, myöhemmin silmissä todettiin keskosuudesta johtuvia silmämuutoksia. Näistä kaikista oireista lopulta vaikuttamaan jäi vain vaikea pbd, eli keskosten keuhkosairaus. Kerrottiin että on mentävä päivä kerrallaan. Heräsin todellisuuteen, että tulevasta ei tiedä ja lapsi on hoidossa vauvojen tehohoitoyksikössä ties kuinka pitkään ja minun taloni, isommat lapset, kissa ja koira taas Etelä-Karjalassa. Piti siis keksiä miten jakaa elämä sairaalan ja kodin välillä, vanhempani olivat suurin apuni. Leonin isä ei ollut osa meidän arkea ja tämän lapsen syntymä suisti tilanteen täysin pois raiteilta hänen osaltaan.
Tajusin, että on yksin selvittävä tästä kaikesta. Oli vaikeaa mennä omaisten kahvihuoneeseen ja katsoa muita pareja lohduttamassa toisiaan, sitten olin minä, yksin. Leonin isä oli tavallaan vielä meidän mukanamme, mutta ei osallistunut oikein mihinkään. Olisin halunnut itkeä, mennä maahan makaamaan ja huutaa, kun pelotti, ahdisti ja suututti. Itkinkin kyllä, mutta myös ymmärsin, että en voi nyt jäädä maahan odottamaan lohduttajaa, vaan on otettava vastuu. Ja vaikka kuinka väsytti, oli vaikeita hetkiä ja toivottomia tunteja, selvisin ja sain pidettyä itseni kasassa ja mentyä kohti uusia tilanteita, uusia haasteita. Toisaalta se, että vietin päiviä sairaalassa vain pitäen lasta sylissä, hiljaisuudessa, sain koottua ajatuksia, oltua ns. läsnä siinä hetkessä. Leonin syntymä muutti kaiken, pakotti muuttamaan omaa ajattelua, maadoittamaan itsensä siihen hetken, joka on nyt. Arvoni muuttuivat kertaheitolla, tapahtuma käynnisti voimakkaan prosessin ja ymmärryksen siitä miten arvokas elämä on, tässä ja nyt. Leon vietti kaksi kuukautta Hussin Saaressa tehohoidossa, josta hänet siirrettiin Etelä-Karjalan keskussairaalaan, siellä hän vietti vielä seuraavat 3 kk. Sairaalasta Leon kotiutui happirikastimen ja saturaatioseurannan kanssa ja seuranta sairaalan puolella oli tiheää. Leon on ollut kaiken kokemansa aikanakin iloinen ja virkeä lapsi. Mitä isommaksi hän kasvaa, sitä eloisammaksi hän muuttuu. Leon rakastaa tutkia, kokeilla ja kokea elämää. Leonin keuhkojen tilaa ja hapetusta seurataan edelleen tarkasti, mutta toiveikkaina mennään kohti tulevaa.
Leon elää äidin ja sisarusten kanssa Etelä-Karjalassa. Pieni mies on koko perheen valopilkku ja hauskuuttaja, isosiskon lellikki. Leonin isä ilmoitti vauvan ollessa n 6 kk että ei halu olla lapsen elämässä enää ollenkaan. Siitä lähtien on ollut siis vain Leon ja äiti.
Arjessa keskosuus ja yksinhuoltajuus näkyy siten että aluksi tuli tukea mm kotihoidolta, että äiti pääsi kauppaan tai asioille. Leonin infektioherkkyys ja keuhkojen tilanne vaativat tiettyä järjestelmällisyyttä ja suunnittelua, varsinkin kun on vain yksi aikuinen pyörittämässä kaikkea.
Kuitenkin Leonin äitinä haluan sanoa kaikille vanhemmille, että te selviätte kyllä, minäkin olen selvinnyt! Tiedän että voi pelottaa ja ahdistaa, mutta ihmisissä on tosipaikan tullen sellaista sisäistä voimaa mitä ei voin uskoa löytyvänkään, ennekuin on oikeasti pakko. Mutta oma jaksaminen on varmistettava aina, itsestä on pidettävä huolta, se korostuu, kun jää totaaliyksin lapsen kanssa. Sillä sinä olet se ainut tuki ja turva, joka kaikkea sitä pyörittää. Selvitä tukiverkkoja, ota vastaan apu, jota tarjotaan mm. kotihoito ja käy juttelemassa omasta elämästäsi vaikka perheterapeutin tai mielenterveystyöntekijän kanssa, se auttaa sinua jaksamaan ja hahmottamaan elämääsi. Netistä löytyy myös paljon hyviä vertaistuki palveluita ja ryhmiä, älä jää yksin.