Minun nimeni on Salla, olen Jyväskylästä ja kahden keskosen äiti. Aloitin Kevyen hallituksessa tänä keväänä. Kerron minun ja lasteni maailmaan tulon tarinaa kansainvälisenä pre-eklampsiapäivänä, eli raskausmyrkytyspäivänä. Se liittyy meihin vahvasti.
Minulla on taustalla 1.tyypin diabetes, johon olen sairastunut jo lapsena. Se, ja varmasti muutama muukin seikka ovat osaltaan vaikuttanut siihen, että molempien vaavien kohdalla raskaus on purettu lopulta suht graaviksi yltyneen raskausmyrkytyksen, eli pre-eklampsian vuoksi. Raskausmyrkytyksen taustojahan ei täysin tunneta. On olemassa riskitekijöitä, ja tämä diabetes on yksi sellainen. Myrkytys oireilee mm. verenpaineen nousuna ja valkuaisvirtsaisuutena. Suomalainen neuvola ja sairaanhoito ovat onneksi niin hyvällä tasolla, että kuolleisuus pre-eklampsiaan on hyvin pieni. Kyse on tosissaan sen verran vakavasta komplikaatiosta, että hoitamattomana seuraukset voivat olla kohtalokkaat. Ja ainoa parantava hoito on raskauden purku.
Itse koin ensimmäisen raskausmyrkytyksen v.2010 ja silloin sain esikoisen rv28+0. Omasta mielestäni vointini oli ihan ok. Jälkeenpäin kuvat ovat kyllä paljastaneet aika melkoisen turvotuksen, jota en silloin jotenkin rekisteröinyt, tyypillistä raskausmyrkytykselle. Muistan että jälkeenpäin minulta lähti näkö. Se onneksi kyllä palautui sittemmin. Tämä turvotus, sekä kehossa että ilmeisesti aivoissakin, josta tämä näön tilapäinen lähtö johtui, on oikeastaan ainoa tuntuma sairastamiseen tuolloin. Lapsi tuli maailmaan 28+0 kiireellisellä sektiolla, painaen vain 900g. Kiitos kuuluu hyvästä ja ihanasta hoidosta Kuopion yliopistosairaalaan, ja erityisesti vauvateholle. Esikoinen on terve nelosluokkalainen, joka pelaa säbää ja menestyy koulussa!
Toista raskautta suunniteltiin yhdessä sisätauti- ja gynekologian erikoislääkärin kanssa. Sain luvan yrittää raskautta ja vihdoin myös uskalsin. Kakkonen, ja samoin raskausmyrkytys, tulivat lähes identtisesti v. 2019. Rv 27+3, vain 15g painoerolla ja 3 päivän syntymäpäiväerolla. Proteiinit tulivat pissaan taas aivan yllättäen, aika nakutettuna samoilla viikoilla, ja siitä sitten paineet lähti tasaiseen nousuun ja blokki napasuonessa tiivistyi varmasti. En tiennyt mitä ajatella, joten taisin kääntää rutiinivaihteen päälle, ”tämä on jo nähty.” Tällä kertaa halusimme perhesyistä TAYSiin, ja onneksi sinne valinnanvapauden vuoksi pääsimme. Taaskaan en kokenut olevani sairas, mutta nyt minulle osattiin kertoa, että taudinkuvaan kuuluu sairaudentunnottomuus. Jäin rv25-26 taitteissa makoilemaan, tai no, hengailemaan osastolle. Kaikki oli hyvin, kunnes viimeinen ilta koitti. Päätä särki ja valitin asiasta hoitajalle, joka käski vuoronvaihteessa minut särkylääkkeen jälkeen heti sänkyyn makaamaan ja valot pois. Kävin vielä vessassa ja menin maate. Kohta alkoi puristaa keskivartaloa. Hoitaja tuli onneksi aikalailla pian vuoronaloituskierrolla ja sanoin että on kyllä vähän vaikea olo. Hän vilkaisi minua kerran ja sano että ”jaahas, sun kanssa me lähdetään nyt sit saliin.” Synnytyssalissa vietin todella tuskaisen yön, ja aamun parin tunnin torkahduksen herätti tohtori toteamalla hoitajalle ”Miten niin käyrälle, kyllä me lähdetään nyt saman tien saliin!”. Onneksi hänen poistuessaan samalla ovenavauksella tuli puoliso. Toistin hänelle tohtorin sanat, hän kysyi että mihin saliin? No leikkaussaliin.
Kiitos tällä kertaa Tampereen yliopistosairaalalle. Kakkonen voi hyvin, 1,5 vuotiaana hän liikkuu taitavasti ja saavuttanut kasvussa ikätovereitaan. Mitään kehitysongelmia ei hänenkään kohdalla ole löytynyt.
Nyt sitten tohtorin kanssa palautekeskustelussa todettiin aika yksissä tuumin, että lapsiluku voisi olla tässä.
Lopuksi, haluan ehdottomasti kiittää Keski-Suomen keskussairaalan, nykyisen Sairaala Novan VSO:n hoitajia, lääkäreitä ja muuta ihanaa henkilökuntaa sekä kaikkia hoitoomme osallistuneita opiskelijoita molempien lasteni jatkohoidosta. Kotiutussairaalana ja perhekeskeisen hoitotyön ammattilaisina olette hoitaneet työnne erinomaisesti, ja tässä 10 vuoden aikana olen saanut huomata myös kehityksen jota on tapahtunut. Olen saanut äitinä itkeä, nauraa, kasvaa, puhua tunteistani ja välillä vähän hermostuakin ilman sen suurempia palautekeskusteluita. Kohtaamiset teillä ovat olleet inhimillisiä ja lämpimiä.