Ehdin olla sairaalassa yhdeksän päivää, jonka aikana blokit katosivat ja palasivat taas. Aloin olla epätoivoinen. Viimein torstaina 29.10.1998 lääkärit sanoivat blokkien huonontuneen samanlaisiksi kuin ne olivat sairaalaan tullessani. Lääkärit totesivat tutkittuaan aikansa, että euraavana aamuna otetaan ultra vielä kerran ja sitten tehdään päätös, leikataanko vai odotetaanko. Lähdin takaisin osastolle sekavin tuntein ja itkin... Itkin syntymättömän lapseni puolesta, joka joutuisi ennen aikojaan kylmään maailmaan, vielä kehittymättömänä. Sain uuden kortisonikuurin, ja aloin asennoitua siihen, että sektio tapahtuisi... Toivoin hartaasti koko illan, että virtaukset tulisivat paremmiksi. Keskustelin lastenlääkärin kanssa pitkän tovin, halusin tietää, millaiset mahdollisuudet lapseni saisi, jos sektioon päädyttäisiin. Keskolassa käynti rauhoitti mieltäni hieman, muttapeloissani olin siltikin; olisiko lapsellani edessään ihmisarvoinen elämä, vai olisiko hänen elämänsä aina kiinni koneista?

Sektio tehtiin 30.10.1998. Klo 10.37 kuulin pienen, hennon parkaisun ja pian minun käskettiin katsoa vasemmalle ja siinä HÄN oli. Olimme saaneet pienen POJAN. Onnenkyyneleet valuivat silmistäni, kun tajusin, että olin saanut ELÄVÄN lapsen, jonka strategisiksi mitoiksi saatiin 930 g ja 33 cm. Pisteitä poikamme sai pienuudestaan huolimatta 7/7/7, eli yllättävän hyvin.. Isi vei Janin lastenlääkäreiden ja hoitajien kanssa keskolaan, sillä aikaa minua kursittiin kokoon.

Kun mieheni tuli takaisin, Sain käteeni valokuvan, jossa pieni poika huusi sydämensä kyllyydestä keskoskaapissa, minun kävi kovasti sääliksi tuota pientä ihmistä, jota en vielä tuntenut, mutta jota rakasti niin paljon.. Onnitteluja sateli jokaiselta paikalla olevalta, ja tunsin olevani ylpeä itsestäni. Uskomatonta, mutta totta; minä olin äiti!

Näin poikani kunnolla seuraavana päivänä. Näky oli uskomaton. Pieni poika, intubaatioputki, nenämahaletku, kanyyleja siellä täällä, transkultaanimittari kiinni pienessä rinnassa, saturaatiomittari vasemmassa jalassa.. Niin pieni poika ja niin paljon huolta. Syytin itseäni siitä, ettei vauvani pystynyt olemaan kohdussani tarpeeksi kauaa, vaan joutui liian pian kylmään, julmaan maailmaan. Onneksi hän oli kuitenkin taistelija, urhoollinen pieni poika, joka sisukkaasti kesti jokaisen verikokeen, kanyylinlaiton, ruokinnan...

Oli todella, todella ahdistavaa nähdä pieni, hento elämästään taisteleva poika kaikissa niissä letkuissa ja johdoissa. Intubaatioputki vaimensi tehokkaasti kullanmurun itkun, ääntä ei kuulunut, vaikka pieni yritti kovasti itkeä. :( Viikon vanhana Jani joutui leikkaukseen, aika isoon sellaiseen. Kyljestä mentiin sisään, levitettiin pieniä kylkiluita, jotta päästiin käsiksi hentoihin verisuoniin. Ductukseen laitettiin klipsi, jotta veri ei virtaisi väärään suuntaan. Muistona on iso arpi kyljessä, pienen elämä oli leikkauksesta kiinni. Tuntui tosi pahalta, pelkäsin hirvittävästi, että alle kilon painoinen kullanmuru ei selviä leikkauksesta, mutta siitä selvittiin ja hengityskoneestakin päästiin lopullisesti eroon, kun Jani oli 1 kk vanha. Mittarit roikkuivat vielä pitkään mukana.. Pelkäsin jatkuvasti, että Jani saa liikaa/liian vähän happea.

Joka ikinen päivä kävimme kahdesti katsomassa ja hoitamassa pientä ihmettämme, vaipanvaihto oli hurjaa. Pelkäsin jatkuvasti, että teen jotain väärin, että Janiin sattuu.. Ohutet jalat näyttivät todella lohduttomilta liian ison vaipan suista ja ohut iho oli ryppyinen kuin olisi ollut monta numeroa liian iso. Ja voi sitä riemua, kun sain Janin ensimmäistä kertaa syliini, hän oli silloin 18 pv vanha, koko ajan piti olla tarkkana, etteivät saturaatiot laske liikaa.. Vaan saturaatiot laskivat niin pahasti, että Jani joutui uudelleen hengityskoneeseen oltuaan jo viikon ilman sitä. Syytin siitä tapahtumasta itseäni niin paljon, etten uskaltanut sylitellä pariin päivään..

Puolentoista kuukauden ikäisenä Jani alkoi harjoitella syömistä. Se oli vaikeaa. Imeminen vaati hirvittävästi voimia eikä nenämahaletkulla ruokitulla ihanuksella ollut oikein taitoakaan syödä pullosta. Syyllistin itseäni, kun en pystynyt imettämään, maito loppui jo reilun kuukauden kuluttua syntymästä, se ei koskaan edes noussut kunnolla, mutta lypsin sen, mitä irti sain. Ja varmasti yritin tehdä parhaanni. Ruokailun kanssa saimme olla todella tarkkana, saturaatiot laskettelivat, kun Jani unohti hengittää, pulssi laski. Mutta syömään opittiin ja äitikin oppi tarkkailemaan kullanmurun väriä niin, että mittaritkin uskallettiin irrottaa.

Kotiinpääsy oli yhtä juhlaa! Jani oli "hirveän iso", painoa oli peräti 2330g ja kaikki 44cm vaatteet hurjan isoja. Ensimmäiset kuukaudet kuluivat valvoessa, kun Jani ei erottanut milloin on yö ja milloin päivä. Pikku hiljaa sitä opittiin toistemme kanssa. Ihan ensimmäiseksi, kun laskin turvakaukalon pöydälle, ihmettelin miehelleni ääneen: "mitä minun NYT pitäisi tehdä?". Oli samalla ihanaa ja kamalaa tulla kotiin pienen käärön kanssa, kun ei ollut mittareita eikä hoitajia turvana. Ensimmäiset kotikuukaudet olivat kieltämättä todella raskaita: univelat, hirveät pyykkimäärät (Jani pulautti joka aterialla ja paljon!), oksennukset matolla, huolet huonosta syömisestä, hidas kasvu.. Pelkäsin ensimmäisinä öinä, että Jani lakkaa hengittämästä, en uskaltanut edes nukkua.

Nyt ensimmäisestä parahduksesta on kulunut 1v7kk ja kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Jani on kasvanut hienosti, vaikka välillä olen ollut todella epätoivoinen hänen syömistensä ja juomistensa suhteen, paino on yli kymmenkertaistunut (1½v neuvolassa yli 10 kg). Jani on pieni villikko, jolle sana "EI" ei merkitse mitään, uhmaikä nostaa päätään... Kaikki mahdollinen kielletty on kivaa ja kiellot saavat aikaan joko naurun, jota säestää reipas pään pyöritys tai lattialle kiukuttelemaan heittäytyminen. :D Ne 68 keskolapäivää ovat enää haalea muisto, miten nopeasti vaikeudut unohtuvatkaan, kun saa syliinsä ihanan pienen pojan, jolla on jatkuvasti metkut mielessä? =))

Keskola-aika tuntuu todella kaukaiselta, mutta siitä on jäänyt hyvät muistot. En oikeastaan ajattele, että Janin keskosuus olisi ollut "paha" asia, olen vain todella onnellinen siitä, että sain elävän (ja näillä näkymillä myös terveen, joskin äärettömän vilkkaan) lapsen. TYKSin keskolassa on niin ihanat hoitajat ja lääkärit, että tuntui oikein surulliselta lähteä sieltä kotiin ja jäädä "omilleen". Kotiutuminen tapahtui kuitenkin niin "nopeasti", vaikka siihen valmistautuikin, niinyllätys oli silti kova. Muistan ihmetelleeni: Joko nyt? Ja juurihan Jani vasta syntyi.. Keskolassa on ihan omanlaisensa ilmapiiri, se on kuin lämmin henkäys kaiken kireyden ja tympeyden keskellä. Hoitajien ja lääkäreiden välittäminen tuntui todella hyvältä kaiken välinpitämättömyyden ja kylmyyden keskellä.

Raskaana ollessani kuvittelin, miten ihanaa vauva-aikaa tulen vaavin kanssa viettämään. Ei käynyt mielessäkään, että en saisi kokea täysiaikaista raskautta, ensimmäistä ihokontaktia, ensimmäistä imetystä.. Mutta kohtalo päätti toisin. Ja olen kiitollinen, että kaikki päättyi kaikesta huolimatta hyvin, sillä raskainta elämässä on haudata oma lapsensa. Onneksi raskaina hetkinä mieleen tulee kaikki ihanat hetket oman pienen ihmisen seurassa, katsoa, miten hän oppii uusia asioita. Kävelemään oppiminen oli Janille tosi kova juttu: kaikki paikat voi nyt tutkia uudesta perspektiivistä ja kovalla vauhdilla. :)